Suomalaisten mielestä sairaiden isoäitien pitäisi saada elää perheidensä kanssa. Näin ajattelevat ainakin Tasavallan Presidentti, pääministeri ja muutama muukin ministeri, poliisiylijohtaja, korkeimman hallinto-oikeuden professori, media ja median sivuilla esiintyvät kansan lukuisat edustajat. Silti poliisin on pakko lähettää Eveline Fadayel ja Irina Antonova kotimaihinsa. Näin sanoo laki ja sen tulkinta, jota poliisi noudattaa. Piste.

Mirva Heiskanen (Talouselämä 26.05.2010) on monessa oikeassa. Mutta yhtä asiaa hän ei ole mielestäni tutkinut tarpeeksi perusteellisesti. Nimittäin laki sen nykyisessäkin muodossa antaa mahdollisuuden jättää mummot rauhassa Suomeen. Laki ei ole esteenä vaan virkamiehet. Tästä kaikesta tulee itsestään mieleen kysymys: kuka todellisuudessa päättää Suomessa. Presidentti? Pääministeri? Poliisiylijohtaja? Korkeimman hallinto-oikeuden puheenjohtaja? Suomen kansa? Kaikkeen edelliseen täytyy vastata negatiivisesti. Mutta ei se ole lakikaan, se on virkamies. Eivätkö ne joita me tunnemme ja joiden kuvia näemme televisiossa ja lehtien palstoilla vaan sellainen, josta meillä ei ole konkreettista käsitystä, ei nimiä, ei kuvia, ei osoitetta mihin voi vastata. Heidän päätöksensä ovat lopullisia, niitä ei voi kumota ja ne ratkaisevat kohtalomme. Emmekä edes tiedä keitä he ovat. Byrokraatit, jotka ajattelevat itseään Jumalaksi? Jumalia, jotka lankesivat byrokraateiksi? Joka tapauksessa, heille ei voi pärjätä kukaan, ei varsinkaan ylläolevasta listasta.

Myös Eveline Fadayelin ja Irina Antonovan kohtalot ratkaisivat loppujen lopuksi neljä byrokraattia. Ei tällainen voi olla laki! Eikö tämä muistuta demokratiaa, joka on enemmistön valta. Kun seitsemälle on annettu valta päättää ihmisten kohtaloista (ja Antonovan kohdalla se myös tarkoittaa elämästä ja kuolemasta), ja sen seurauksena  päätäkseen riittää neljän ihmisen mielipide. Tällaista  ei voi kutsua demokratiaksi, tämä on huonompi vaihtoehto kuin Venäjällä.  Se enemmän muistuttaa massonien toimintamallia. Kauheinta tässä on se, että jos Fadayelin mummo on vielä suhtkoht nuori ja egyptiläinen, niin Irina Antonova, jos joutuu takaisin Viipuriin, ei elä siellä viikkoakaan. Hänen karkotuituksensa kotimaahaan voidaan  käsittää olevan  kuin ”first degree murder”.  Venäjällä ei ole vanhustenhoitojärjestelmää olleenkaan  varsinkaan pikkukaupungeissa, kuten esim. Viipuri. Huonosti varustetuissa sairaaloissa toimii huonosti palkattu ja täysin degeneroitunut henkilökunta, joiden ainoa keino helpottaa omaa elämää on potilaiden vähentäminen. Jos 82-vuotias mummo kupsahtaa sairaalassa uni- tai muun vahvan lääkkeen yliannostukseen, sitä ei seuraa edes ruumiinavausta. Ei ole resursseja avata vanhuksia, kaikkien heidän kuolemat ovat a priori luonnollisia! Eikö tälle systeemille voi mitään, ei edes ”kirjekuoreen käärityt setelit”. Raha tietysti kelpaa, vaan palvelu ei parane! Minulla  on tiedossa kymmeniä ”tositapahtumiin perustuvia” kertomuksia vastaavista tapauksissa, eikä mistään Viipurista, vaan Moskovasta ja Pietarista, laskematta mukaan omia kokemuksia.

Yhteiskunta, jossa sukulaissuhteet tai ruskeisiin kirjekuoriin käärityt setelit ohjaavat virkamiesten ja tuomareiden toimintaa, on painajainen ja ajautuu ennen pitkää konkurssiin. Näin kävi Kreikalle. Painajainen on kuitenkin myös sellainen yhteiskunta, jossa heikot ja sairaat nähdään vain hintalappuina.

Lisäisin tähän, että painajainen on myös sellainen yhteiskunta, jossa laintoimenpanosysteemi toimii kuin kello – yhtä tarkasti ja yhtä tunteettomasti.  Käy kateeksi jopa Kreikkaa, jossa asiaa voi ratkaista ”kirjekuoriin käärityillä seteleillä”, mutta kasvokkain. Tiedät vaikka kenen käsissä kohtalosi on! Kasvottomat ja nimettömät virkamiehet ovat sata kertaa vaarallisempia. Saanen epäillä  että ne ”näkevät vanhuksia hintalappuina ” –  luulenpa  että ne eivät näe heitä ollenkaan yhtään minään. Äitini oleskeluluvan käsittelyn kielteisessä vastauksessa, käsittelijä toistuvasti kutsuu minua ”tyttäreksi”, vaikka  nimeni  on Leo ja suomalaiselle ei uskoisi tulevan vaikeuksia käsitellä sukupuoltani. Sillä ei vaan ole mitään väliä – äiti tai isä, tytär tai poika. Kun käsittelyn loppuratkaisu on tiedossa ennen kuin papereita on edes aloitettu lukea, ei ole myös väliä niinkin pikkuseikoista.

Tämä riippumattomuus perheestä on hyvä saavutus. Se on jotain, mihin olemme pyrkineet. Sen ansiosta Suomi on tasa-arvoinen maa, jossa melkein kuka tahansa voi edetä mihin tahansa, perhetaustastaan huolimatta.

En tiedä, kuuluko edes edellinen fraasi koko keskusteluun, mutta kovin hakosessa tässä ollaan. Perhesiteet ovat tiettävästi yhdet vahvimmista, koska perustuvat rakkauteen. ”Riippumattomat perheet” ei vain ole tasa-arvoisia, vaan myös  kasvottomia. He eivät kykene rakastamaan ja luomaan pitkäaikaisia suhteita, ovat kyynisiä ja kylmiä. Toki he ”voivat edetä”, mutta eteneminen ilman inhimillisuuttä  on konemaista ja turhaa. Minkä takia edetä, jos on riippumaton perheestä? Et tarvitse vanhempiasi ja lapsesi eivät tarvitse sinua. Jos Suomi on todellakin saavuttanut sellaisen tilan, en kadehti sitä. Ja ymmärrän ulkomaalaistaustaisten suomalaisten tuskan. Heidän  rakkauttaan omia vanhempiaan kohti ei hyväksytä täällä, koska ovat muka ”tasa-arvoisia”. Ei ihme, että seurakunnat tyhjenevät, kukaan ei enää tykkää Jumalasta, joka on rakkaus. Yhteiskunta pyrkii eteenpäin kohti tasa-arvoa. Millä keinolla hyvänsä! Mutta tällainen on mielestäni sikalan tasa-arvoa – kaikilla on samankokoiset häkit ja sama määrää samaa ruokaa, ei yhteyttä vanhempiin ja lapsiin ja loppu kaikilla on sama – teurastamo ja joulupöytä.
Minä ajatelen, että mihin tarvitsisin tasa-arvoa,  jos  siitä pitäisi maksaa rakkaudella lähimmäiseen.

Kun väki vanhenee ja julkinen talous on tiukoilla, meidän pitää keksiä uutta bisnestä ja työtä. Tämä vaatii kaikenlaisten ja kaikenmaalaisten ideoiden ja aivojen hyödyntämistä. Juuri siksi joku parhaillaankin miettii kuumeisesti, miten Suomi-brändistä saisi mahdollisimman kiiltävän ja houkuttelevan.
Mutta kuka haluaisi maahan, jossa mummo paketoidaan pakolla lentokoneeseen?

Liikuttavaa se Heiskasen huoli Suomi-brändistä! En tiedä Egyptistä, mutta Venäjällä jo näytetään televisiossa talk-show:t  Irina Antonovan vaiheista. Se ei valitettavasti (kuten on tapana Venäjällä) auta mummoa selviämään maassa, mutta ei hänestä nyt ole puhe vaan Suomesta ja sen ”brändistä”. Yli 2 miljoona venäläistä turistia käy vuosittain Suomessa. Kaikki ovat tai olivat vielä äsken siitä mieltä,  että Suomi voi olla esimerkkinä omalle kotimaalleen. Hyvänkuntoiset tiet ja siistit metsät ja järvet antavat illuusion siitä, että maassa ei voi olla pieniäkään ongelmia. Viime ajan kummalliset tuomiot lapsista ja vanhuksista antoivat täysin erilaisen kuvan ”puhtaasta pienestä naapurimaasta”. Muistuttaisin vielä, että Suomesta pitää  nimenomaan se osa venäläisiä, jotka arvostavat järjestystä, hiljaisuutta ja rauhallisuutta. Heillä on myös rahaa matkustamiseen ja heitä kutsutaan keskiluokaksi. Useimmiten heistä on myös aivot ja jalat. Ensimmäisillä he pystyvät  analysoimaan ja toisilla äänestämään,  silloin kuin se edellä mainittu kapine sellaiset käskyt antaa.
Kyse ei ole kuitenkaan turisteista. Loppujen lopuksi Suomi voi pärjätä ilman venäläisiä turistejakin, kiinalaisia kun tulee joka vuosi enemmän ja enemmän. Eikä myös iso kysymys, kuka  ”haluaisi tähän maahan”. Kyse on meistä, niistä jotka ovat  olleet jo kauan sitten ”maassa” ja jopa olemme sen kansalaisia. Olen ehtinyt asua Suomessa yli viisitoista vuotta ennenkuin sain tietää, että sairas äitini ei voi viettää viimeisiä vuosiansa seurassani. Mistä ”ideoista ja aivojen hyödyntämisestä” minun kohdalla voi enää puhua, kun luultavasti samat neljä virkamiestä olivat siitä mieltä,  että 150 matkapäivää vuodessa hoitamaan dementoitua äitiä eivät voi olla esteenä lasten ja lapsenlasten kasvatukselle, normaalille perhe- ja työelämälleni. Välillä tässä rumbassa aivot eivät  enää tajua, missä maassa ollaan ja mikä kieli pitää kytkeä päälle.

Jaa/Поделиться: